Pyllylleen

Jotenkin tuntuu irvokkaalta kirjoittaa posterioorista, mutta asianlaita on nyt niin, että kuuden viikon kuluttua kutsuu Los Angeles ja levikset uhkaa revetä. Vika voi tietenkin olla siinäkin, että shortsit ovat kovin lyhyet. Mutta koska olen häpeilemätön lumppu, haluan käyttää minishortseja, eikä sitä voi kukaan estää. Ei edes riippuva posterioori.

 kuvassa housut aseteltu niinkuin niiden pitäisi olla, kävellessä ne nousevat korviin ja kankut vaan vilkkuu

Koska kuitenkin pitkään istuneena olen todennut, ettei pyllyssä ole oikein ytyä, aloitin ensimmäistä kertaa elämässäni treenin. Nyt toivon, että kaikki tositarkoituksella treenaavat fitness-hullut kääntävät tuimat katseensa Reebokin lenkkareihinsa ja lähtevät kahdenkymmenenkuuden kilometrin aamulenkilleen-- ilman aamupalaa, tietenkin.

Treeniohjelmani ei näet ole mitenkään järin vakavamielinen, ei tähtää mihinkään erityisiin tuloksiin ja todennäköisimmin ei tuota muuta kuin ajanhukkaa. En nimittäin tiedä tuon taivaallista treenaamisesta tai terveellisestä treeniruokavaliosta tai siitä kuinka veren pitää maistua suussa jos haluaa tapahtuvan muutakin kuin pintaverenkierron vilkastumista. Kutsun ohjelmaa Sohvaperunannostoksi. Viikossa lihasryhmiin keskittyvää harjoittelua on kolmesti viikossa, ohjelma on itsessään lyhyt ja helppo, jotten viskaisi puhdasta pyyhettä kehään heti alkumetreillä. Ohjelmaan kuuluu myös päivittäinen 3-6 kilometrin kävelylenkki. Se, kuinka säännölliseksi tämä 'päivittäin' jää, jäänee nähtäväksi. Vihaan kävelemistä. Vihaan.

Ruokavalioon en juurikaan puutu. Minua ei saa syömään maitorahkaa ja raejuustoa joka aterialla. Ei edes joka päivä. Itse asiassa en aio syödä raejuustoa ollenkaan. Minua ei myöskään saa luopumaan herkuista. Ahteri saa roikkua vaikka maassa asti, mutta pullasta en luovu. Mieluummin olen vaikka hengittämättä.

Liekö siellä muita sohvaperunoita? Ihmisiä, joita ei huvita tippaakaan liikkua? Taidan olla ainut.